Miss Mo’n Talokuume: Pinnan alla

Saimme isältäni opiskeltavaa. "Hyvin korjattu on parempi kuin uusi."

Viikko on ollut uneton. Eikä syyttäminen ole pelkän täysikuun. Syynä on talokuume ja peräti kaksi taloa, joita kävimme viikon sisällä katsomassa. Yhtäkkinen aktiivisuus alkoi tuntua siltä, että unelma oli vihdoin ottamassa meitä kiinni. Mutta…

Ensimmäinen ei vastannut odotuksia. 50-luvun rintamamiestalo, jossa autotalli oli perinteiseen tapaan maan alla kellarissa. Tässä tapauksessa kyseessä oli aikoinaan ”autotalliksi” muutettu halkovarasto, joka ei mieheni autohommiin olisi riittänyt alkuunkaan. Pinnat repsottivat ja alkuinnostuksen jälkeen minäkin luovuin toivosta taloa kohtaan, viimeistään siinä vaiheessa, kun kävimme katsomassa toista, 40-luvun punaista söpöläistä.

Kaikki vaikutti lupaavalta. Vaikka talo oli pieni, se oli potentiaalinen ja pinnat oli suurimmaksi osaksi kauniisti remontoitu. Sisältä löytyi pieni sauna, mutta pihalla oli lisäksi mahtavan kokoinen remontoitu ulkosana kesähuoneineen. Koska kyseessä oli vanha talo, emme halunneet liikaa intoilla ennen kuin saimme asiantuntijan (isäni) paikalle. Hän osasi katsoa pintaa syvemmälle, kuten ryömiä tarkistamaan rossipohjan tilanteen. Ja sieltähän se ongelma löytyi. Teimme omat johtopäätöksemme ja päätimme olla ottamatta remonttiprojektia, ja riskiä.

Vaikka olimme päättäneet olla innostumatta liikaa, on ihmismieli tottelematon. Nyt olemme takaisin lähtöpisteessä. Tyhjä olo.

Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa, että seuraava lupaava kohde tulee myyntiin. Toisaalta potentiaalisen kohteen löytymisen mahdollisuudet lisääntyisivät jos:

a)    rikastuisimme (epätodennäköistä?)
b)    katsoisimme haluamamme alueen ulkopuolelta (ei bussiyhteyksiä, tarvittaisiin kaksi autoa, joista aiheutuisi kustannuksia + haluaisinko asua metsässä?)
c)    löytäisimme vanhan (terveen) remontoitavan talon (ongelma: emme ole remontti-ihmisiä eikä se ollut alun perin suunnitelmamme)

Omakotitalon osto ei ole leikkiä. Se on pitkäjänteistä etsintää ja tunteiden myllerrystä, jossa kaikkein tärkeintä, kuitenkin, on pitää järki mukana. Koti, jossa asuisi mieluiten loppuelämänsä, elämän isoin ostos.

Nyt, pettymyksistä huolimatta, olen kiitollinen siitä, että meillä on katto pään päällä, ja sen alla me voimme jatkaa säästämistä. Kiitollinen olen myös isästä, joka on korvaamaton apu omakotitalon ostossa, varsinkin kun meidän budjettiimme sopivat talot tahtovat olla vanhempaa sorttia.

Tässä uusien kokemusten pohjalta olemme myös joutuneet kysymään itseltämme: olemmeko todella valmiita siihen, omakotitaloon, ja mahdollisesti nimenomaan vanhaan sellaiseen? Olemmeko valmiita remontteihin, joita aina tulee, olemmeko valmiita elämään siinä epävarmuudessa, että loppujen lopuksi ei koskaan voi olla varma mitä pinnan alla piilee?

Vastaus on edelleen, kaikesta huolimatta, kyllä.


Odotus jatkuu...