Kaikella on aikansa

Kuva

Kävelen Asemanpellon omakotitaloalueella, kävelen hitaasti. Hengitys huuruaa ja pysähtyy pakkasen jäädyttämänä. Katselen taloja, katselen unelmaa, joka odottaa. Oikealla puolellani on mintunvihreä puutalo, raikas kuin kevään tuulahdus, jota ei vielä näy, ei vielä lähelläkään. Raikasta minttua tekisi mieli nuolaista. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Niin, on maltettava, odotettava.

Minun unelmani häämöttää jossakin kesän takana, syksyssä, ja sen takana, ehkä vasta ensi vuodessa. Kuka tietää. On opittava malttamaan ja nauttimaan, nauttimaan siitä, mitä nyt on. En ehkä nyt asu unelmieni asunnossa, mutta voisin nauttia siitä mitä on. Ohitan minttutalon, ohitan sen hitaasti, mutta katson jo muualle, eteenpäin. Lumi narisee allani.

Siellä toisaalla lumi ei narissut. Se ajatus, se muisto tulee odottamatta mieleeni. On kulunut monta vuotta ja vieläkin minä odotan. Minä odotan rahoja. Rahoja, jotka tulisivat juuri nyt tarpeeseen, uuteen kotiin. Niin, minä olin nuori, minä olin sokaistunut ja niinpä minä pistin käsirahat keskeneräiseen taloon siellä, missä aurinko paistaa kuumemmin, missä Atlantti jatkuu loputtomiin. Siellä, missä on Costa da Morte, kuoleman rannikko.  Siellä haaksirikkoutuivat omat unelmani. Ja hyvä niin, tilalle sain uusia, enkä olisi nyt tässä, jos jotain ei olisi mennyt vikaan.

Joskus asioiden pitää mennä todella vikaan, ennen kuin tajuaa, että on aivan väärässä paikassa. Minä olin väärässä paikassa, tiesin sen jo silloin, kun kiirehdin silloisen miehen kanssa taloa ostamaan. Meillä oli viikko aikaa! Viikko! Rahaa oli kerätty kolme vuotta, ja nyt oli löydettävä talo viikossa. Minä lähdin siihen leikkiin mukaan, koska minä olin vietävissä. Kävimme katsomassa useita asuntoja. Keskellä peltoja, ei mitään, mies ihastui taloon ja minä parkaisin, että missä meri, missä ranta, täällä minä en voi hengittää. Ja mies luovutti, mutta ei kokonaan. Löysi talon, joka olisi täydellinen.

Vei minut katsomaan, kehui sitä koko pitkän kuuman automatkan. Minä huolestuin kun mentiin ylös ja ylös, syvemmälle, eikä merta näkynyt. Kyllä se meri näkyy, minulle vakuuteltiin. Talo seisoi mäen alapuolella, se seisoi siinä valkoisena laatikkona, modernina, vääränä. Minut vietiin valkoisten raamien sisälle. Ylimmästä kerroksesta näkyi meri, se kimalteli kaukaisuudessa, ja ympärillä oli mäkiä ja vihreää, vihreää loputtomiin. Aurinko teki laskua ja minä häikäistyin, ja niin minä myönnyin.

Rahat nostettiin pankista käteisenä, seteleitä leviteltiin pyöreälle pöydälle miehen äidin pitsiliinan päälle. Sileät rahat, likaiset. En kestänyt katsella sitä, möykky kasvoi sisälläni, mutta minä pysyin hiljaa. Vielä silloinkin pysyin hiljaa, kun kaikki oli jo liian myöhäistä, kun rahat ojennettiin miehelle, joka laskematta niitä sujautti ne pakettiautonsa häikäisysuojaan. Ikkunat auki viiletimme ylhäällä meren yläpuolella ja minä ajattelin, että kohta ne rahat lähtisivät lentoon.

Ystävällisen oloinen nuori myyjä käyttäytyi kuin kaveri, vei meitä pakettiautollaan paikkoihin, vei meitä katselemaan materiaaleja, saimme vaikuttaa talon lopputulokseen. Siinä vaiheessa minä innostuin ja unohdin kaikki epäilykseni. Pääsin ihastelemaan laattoja kylpyhuoneeseen, innostuin erilaisista WC-pöntöistä, kahvoista ja vetimistä. Minä hihkuin: otetaan tuo, tuo ja tuo. Osoittelin sormella ja piirtelin kotona suunnitelmia talon sisustuksesta. Kun innostun, todella innostun.

Niin minut oli innostettu, jätimme Galician hetkeksi taaksemme, palasimme silloiseen kotimaahamme Irlantiin ja käteen meille jäi vain paperi. Se lupasi, että saamme käsirahamme takaisin, jos kaupat tiettyyn päivään mennessä eivät toteudu, mistä tahansa syystä. Irlannissa oli vastassa sade, oli vastassa todellisuus. Minä mietin Galiciaa, aurinkoa, purppuraista taivasta ja tulevaisuutta. Näin talon valmiina, asetin sinne itseni ja muut. Aina oli muita, niin paljon. Ystäviä, perheenjäseniä, aina äänessä, puhumassa vierasta kieltä, josta olin yrittänyt tehdä omani. Mutta ne eivät olleet minun ystäviäni, se ei ollut minun kieleni. Minun ystäväni olivat kaukana. Minä en halunnut sitä tulevaisuutta, en enää halunnut. Kaupat eivät toteutuneet. Me peruutimme päivämäärään mennessä, peruutimme, koska minä tajusin eläväni aivan väärässä paikassa. Rahoja ei enää näkynyt, ne olivat todella lähteneet lentoon.

Nyt mukana on lakimies, ollut jo useamman vuoden. Kaikki hoidetaan siellä, Espanjassa, minä täällä, odottamassa. Myyjä on lupaillut moneen kertaan rahoja takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Pelkkiä sanoja. Mies on muissakin ongelmissa, velkoja riittää. Tällaiset asiat eivät ehkä koskaan ratkea, niin on sanottu. Loppua ei näy, tuleeko sitä tälle tarinalle ikinä. Haluaisin jo laittaa siihen merkin The End.

Galicia: Espanjan vihreä helmi, Irlannin sukulainen. Ihana paikka, sadunhohtoinen, mystinen. En minä ole katkera, en sille maalle, en Galicialle. Katkera olen miehelle, joka vei rahani. Katkera olen omalle tyhmyydelleni. Anteeksi olen kuitenkin oppinut antamaan, mutta luovuttamaan en ala. Minä vaadin omani takaisin!

Huonomminkin olisi voinut käydä, rahaahan se vain on. Erehdyn vilkaisemaan taakseni, mintunvihreää puutaloa. Niin, rahaahan siihen tarvittaisiin. Rahaa vain.

Monet painivat suurempien talo-ongelmien kanssa, on homeongelmaa, ja siinä palaakin enemmän rahaa. Siinä sivussa palaa kaikkea muutakin. Minä menetin rahaa, mutta se raha olisi vuosien varrella palanut muutenkin. Ei se asia vaikuta päivittäiseen elämääni, ja siitä olen kiitollinen. Minulla on katto pään päällä, ihan hyvä ja terve katto, minttua voisin maistaa sitten myöhemmin. Kaikki on nyt paremmin, minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla. Täällä minulla on ystäväni, perheeni ja kieleni. Löysin tieni tänne takaisin monen mutkan kautta, eivätkä ne mutkat haittaa, eivät ne kaduta. Niitä voi muistella, eivät ne enää satuta.

Kaikella on aikansa. Odotan kevättä ja nautin siitä, mitä on.

Unelmatalo ulkomailla: Galicia

Galicia on aivan erityinen paikka. Tämä tyypillinen kivitalo toi mukanaan pienen tuulahduksen muistoja. Kuvien katselun ohella täytyi hetkeksi uppoutua hieman muistoihin.

Galicia. Väärään palapeliin eksynyt palanen, joka ei ihan sovi kokonaiskuvaan. Espanjan vihreä helmi. Kivitaloja, niittyjä, vähän kuin Irlanti.

Joskus minunkin unelmataloni sijaitsi Galiciassa, vaikkei se oikeastaan unelmakoti ollutkaan. Se ei ollut perinteinen kivitalo, kuten tämä. Se oli omaan makuuni liian moderni, väärä. Mutta ihminen tekee virheitä ja niin minä pistin käsirahat väärään taloon. Tein niin jonkun toisen tahdosta. Unelma ei ollut yhteinen. Siinä sivussa kaatui monta unelmaa. Mutta ajan kanssa tilalle sain uusia, omia. Ja ehkä nyt jonkun kanssa yhteisiä. Jotain olen oppinut ja joudun muistuttamaan siitä itseäni joka päivä: kiire ei ole!

Tässä vanhaa ja uutta yhdistelevässä kodissa asuu muotisuunnittelija Jorge Vázquez. Seinät on jätetty paljaiksi ja oviaukot avonaisiksi. Moderni keittiö perinteisessä maalaistalossa luo upean vastakohdan. Talon maanläheistä ruskeaa yleissävyä piristävät pienet sinne tänne ripotellut väripilkut. Valkoiseksi maalatut kattoparrut pehmentävät kiviseiniä ja luovat aivan erityisen tunnelman.

 Lähde: Nuevo Estilo, linkki

Miss Mo

Aluksi oli Järvenpää, oli tyttö, joka vannoi jo varhain, että siitä paikasta oli päästävä pois. Hän sinnitteli paikassa vielä lukion jälkeen käymällä matkailualan koulua. Ulkomaille kaipuu kasvoi liian suureksi ja kun koulu tarjosi tilaisuuden lähteä parin kuukauden työharjoittelujaksolle, tyttö tarttui siihen. Ujo tyttö valitsi Espanjan, hän halusi päästä kokeilemaan kielitaitojaan. Hän valitsi paikan, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa. Galicia. Vihreä paratiisi Portugalin yläpuolella. Ei ulkomaalaisia turisteja. Ei brittiläisiä tai ruotsalaisia pubeja rannalla. Mutta rantoja, niitä oli ja ne olivat valkohiekkaisia. Kuten arvata saattaa, kuvaan astui mies ja niin taakse jäi koulu ja Suomi. Pelkkiä hiekkarantoja ei Galicia ollut. Se oli kova henkinen koulu. 

Galiciaa koittelee Atlantti, jota pitkin pääsee suoraa linjaa Irlantiin. Sinne tyttö muutaman kuukauden päästä päätyikin mies vielä mukanaan. Tosin reitti ei ollut suora, kuten kartassa, vaan lentokoneen piti ensin kaartaa Espanjan halki Barcelonaan ja sieltä Dubliniin.

Dublinissa tytöllä vierähti neljä vuotta. Siellä hän tapasi Miss My:n. Tyttö istui tapansa mukaan työpöytänsä ääressä nappikuulokkeet korvilla, kun Miss My tuli puhuttelemaan. Hän sanoi ”moi”. Tyttö katsoi ihmeissään ulkomaalaista tyttöä, joka puhui hänelle suomea. Siitä heidän ystävyytensä alkoi. 

Ne lauantaipäivät olivat parhaita, kun ystävykset heräsivät aikaisin joogaamaan pieneen kylmään mökkiin, jonka jälkeen he palkitsivat itsensä ahtamalla vatsansa täyteen nachoja T.G.I. Friday’sissa. Rituaaliin kuului myös käydä Laura Ashley-myymälässä ihastemassa huonekaluja, hypistelemässä kankaita ja unelmoimassa tulevasta kodista. 

Vuodet vierähtivät ja niin he molemmat päätyivät Suomeen. Niin oli tarkoitettu. Tyttö ehti asua vielä Kalliossa, sitten Töölössä, kunnes tiet veivät Lohjalle. Miksi Lohjalle? Miksi muuten, kuin miehen perässä. Taas. Maailmaa oli juostu jo miehen perässä ja tyttö oli vannonut, ettei enää ikinä. Mutta sellaista elämä on. Voimista suurinta vastaan ei voi taistella. 

Tuntuu, kuin kertoisi jonkun toisen tarinaa. Mutta tuo tyttö olen minä.

Kotini on Lohjalla. Näin on ollut jo reilu vuoden. Nyt ehkä rauhoitun ja pysähdyn. Kahdenkympin kaikokaipuu muuttui vuosien varrella kotimaan kaipuuksi. Täällä on hyvä olla, lähellä perhettä, ystäviä ja kuusimetsiä. Kolmenkympin raja lähestyy ja unelmat ovat nyt erilaisia kuin vuosia sitten. Ehkä ensi kesänä meillä on täällä oma yhteinen talo. Omakotitalo ja omenapuu.

Nyt asumme vielä rivitalokaksiossa eikä se ole omani. Lipaston laatikossa pölyttyy kirjanen, johon olen vuosien varrella keräillyt ideoita, kuvia ja kankaita tulevaa omaa asuntoa varten. Liian pieni kirjahylly pursuaa sisustuskirjoista, joita on levittäytynyt lattialle asti. Vuosien varrella kerätty astiasarja ja Laura Ashley lasit piilottelevat kaappien perällä.

Haluaisin jo muuttaa, mutta ensin on säästettävää. Tylsää. Jos en aikoinani olisi laittanut monen tonnin käsirahaa keskeneräiseen taloon Espanjassa, ehkä minulla nyt olisi jo rahat. Toisaalta luultavammin ne rahat olisi vuosien varrella tuhlattu. Tai ehkä en edes olisi tässä. Joskus tarvitaan jotain isoa tapahtuvan, jotta tajuaa, että on aivan väärässä paikassa, väärässä tilanteessa ja vieläpä väärän henkilön kanssa. Nyt tuntuu siltä, että olen paikkani löytänyt.

Vielä minä niitä rahoja odottelen. Mutta Espanja on monimutkainen maa ja koska en ehkä koskaan saa niitä takaisin, on jälleen säästettävä. Jos pystyin siihen vuosia sitten Irlannissa, pystyn siihen nyt.

Olisi ehkä pitänyt jättää ostamatta herkut ja nämä ihanat kynttilät… mutta nyt on viikonloppu ja mitä olisi elämä ilman ajoittaista herkuttelua. Bongasin nämä kynttilät shoppailureissulla, pakkohan ne oli ostaa. Ja tähän kiteytyy myös blogimme ajatus: the sweet things in life. 

                    
Aamu alkoi joululta tuoksuvalla teellä ja Glorian Kodilla.Tästä se bloggailu lähtee!

Tervetuloa mukaan nauttimaan!