Miss Mo’n Ajatusnurkka: Pilvet liikkuu, minä en

Kvua

Jalat maassa - pää pilvissä. Pilvet liikkuu, ne sekoittaa pääni ajatuksilla. Kesälomalla tuli käveltyä pilvissä (ei pilvessä), oikeastaan pilvien yläpuolella, ihan oikeasti. Vuorien valloitusta Alpeilla. Vapauden tunne ohutta ilmaa halkoessa, voiton tunne huipun saavuttaessa, jalkojen särky seuraavana päivänä.

Loman jälkeen oli palattava arkeen, mutta pää pysyi pilvissä. Haen muutosta, arkeen. Ajatuksissa on tietenkin pitkäaikaisen unelman toteuttaminen: omakotitalon osto. Mutta päässä liikkuu kaikkia muitakin unelmia, päämääriä, ja vihdoin alkaa tuntua siltä, että aika alkaa olla pian oikea. Esteenä ainoastaan riskinotto.

Riskittömyys merkitsisi liikkumattomuutta, elämän jatkumista tasaista mukavaa vauhtia, kuten nyt. Mutta pilvet sisälläni liikkuvat, ne vaativat minuakin pian liikkumaan, toteuttamaan unelmia. Liikkumaan kohti uusia uria. Ottamaan riskejä.

Menneisyys on tehnyt minusta varovaisen. Tiedän, että rahaa on helppo menettää. Ja silti minä mietin riskejä. Sillä mitä elämä on ilman niitä. Se voisi olla mukavaa ja tasaista, kyllä, mutta minussa on jokin, joka käskee hyppäämään kohti unelmia, kokeiluja ja yrityksiä. Yrittäjyyttä.

Ensin kokeilen riskittömästi, testaan sitä, mihin pystyn, kurkin eteenpäin. Otan vastaan uusia mahdollisuuksia. Kursseja, projekteja, askelia. Vielä siis olen hetken paikallaan, kuulostellen, vaikka sittenkin koko ajan liikkeessä, kohti tulevaisuutta. Sellaista, jossa riski ei ole paha sana vaan unelmien ehto.

Joku joskus sanoi, että kirjoita unelmat ja tulevaisuuden tavoitteet paperille, kuvittele elämän tilanteesi vaikka puolen vuoden päähän. Kirjoita tyypillinen päivä, sellaisena kun sen haluat nähdä. Minä pistin paperille, palataan puolen vuoden päästä!

Otsikko lainattu Yonalta, hyvä kappale, kannattaa kuunnella! Ja leijailla hetki pilvissä, liikkumatta.

Miss Mo'n Ajatusnurkka: Odotus

Kuva

Elämä on yhtä odotusta. 

Odotetaan, että palkka tulee tilille, odotetaan tulevaa konserttia tai lomamatkaa, odotetaan unelmien kotia. Odotetaan unelmien miestä, odotetaan, että unelmien mies kosisi tai edes joskus siivoisi, odotetaan, kun ollaan raskaana, odotetaan, että tullaan raskaaksi, odotetaan juhlia, ystävän häitä, odotetaan Stockkan kellon alla. Odotetaan junaa, aurinkoa, sadetta, perjantaita, ja lopulta, odotetaan kuolemaa.

Ja odotuksen välillä valitetaan ja stressataan, kun mies ei kosi, juna on myöhässä tai palkka on käytetty jo kuun puolivälissä. Tai valitetaan, kun tapahtuu liikaa ja odotetaankin vain yhtä vapaata hetkeä. Ja sitten, kun se hetki koittaa, ei osata olla, ja taas, odotetaan, valitetaan, odotetaan. Kyllä minä odotuksen ja valituksen tiedän ja osaan.

Mutta odotus ei lopu ikinä, ei se lopu siihen, että mies kosii, unelmien talo löytyy ja esikoinen syntyy. Odotamme, huomaamattamme, kaiken aikaa. Hyvin paljon on itsestä kiinni, miten odotuksen ottaa. Toisilla ei ole vaihtoehtoa. Minun mummoni makaa vuoteessa odottaen. Hänellä ei enää riitä näköä lukemiseen, hänellä ei ole voimia nousta sängystä tai tuntea kesän tuloa. Kesä ei välttämättä enää hänelle tule, mutta hän ei voi tehdä mitään täyttääkseen viimeisiä odotuksen päiviä. Minun odotukseni, se on eri kuin mummoni ja minulla on silmät ja jalat kunnossa, ja niitä minun pitäisi käyttää. Se on minun velvollisuuteni kuolevaiselle minulle.

Mitä jos odottaminen voisi olla mukavaa? Jos siitä voisi nauttia? Myös tästä hetkestä voi nauttia. Voi vaikka harrastaa. Neuloa, leipoa tai kävellä metsässä, mikä sopii kenellekin. Voi innostua. Osa odotusta ovat mielikuvat, unelmat ja inspiraatio. Haaveilu on tärkeää. Kaikkien unelmien ei ole tarkoitus toteutua, tärkeää ovat mielikuvat, jotka piristävät arkea. Minä inspiroidun kauniista kuvista, innostun Pinterestistä. Kerään kuvia unelmakodista, sisustuksesta, herkullisista leipomuksista ja unelmien kahvilasta. Irlannissa minä ja Miss My unelmoimme omasta pikku kahvilasta/ kaupasta. Siellä olisi herkkuleivoksia ja pientä sisustustavaraa myynnissä. Ja ehkä vanhoja kirjoja seinillä ja lehtiä luettavana. Ihmisillä olisi aikaa istua kahvilla ja lukea. Tästä unelmakuvasta on hauska pitää kiinni, vaikkei sitä todellisuudessa ajattelisikaan toteuttaa.

Innostuin ja huusin itselleni huuto.netistä elämäni ensimmäisen järkkärikameran. Säästökuurillahan tässä ollaan, mutta halvaksi tuli ostaa pelkkä runko, kotoa kun löytyy objektiiveja, joita saan käyttää. Kamera on kevyt ja näppärä Olympus PEN, jolla tällaisen aloittelijan pitäisi saada ihan kelpo kuvia. Nyt siis opettelemaan kameran käyttöä, siitä tulkoot uusi harrastukseni. Kesä on tulossa ja kuvattavaa, sitä on paljon. Ja loma Alpeilla odottaa, sielläkin kuvattavaa.

En tiedä johtuuko se lähestyvästä kesästä, mutta minun odotukseni harmaa laatta on muuttunut poutapilveksi, jonka en edes huomaa liikkuvan. Ei sen tarvitse. Kävelen metsässä, tapaan ystäviä, leivon ja pyöräilen leipomukset lanteilta pois, leivon vähän lisää, räpsin kuvia, viljelen yrttejä ja teen niistä tuoreita mojitoja. Ei hassumpi kesän näkymä. 

Miten sinä otat odottamisen ja mitä sinä silmilläsi ja jaloillasi harrastat?

Kuvat

Miss Mo'n Ajatusnurkka: Omakotitalo vs. rivitalo

Kuva

Toukokuu on ovella ja unelma lähenee. Viisi kuukautta, niin ASP-sopimuksen ehdot mahdollistavat asunnon oston. Budjetti on rajallinen ja aluekkin aika tarkkaan rajattu. Mitä jos potentiaalista omakotitaloa ei löydy, voisimmeko tyytyä rivitaloon, ja olisiko siinä asuminen helpompaa ja edullisempaa?

Asunnon yhteistä ostoa alun perin suunnitellessa omakotitalo ei ollut ykkösvaihtoehto. Ajan saatossa siitä on kuitenkin muodostunut unelma, josta en enää voisi kuvitella luopuvani.

Omakotitaloasuminen on elämäntapa, talo vaatii työtä ja huolenpitoa. Vastuu kauhistuttaa. Kuten tulevia vanhempia. Mitä jos en osaa, mitä jos olen ottamassa liian suuren vastuun. Mutta apu löytyy aina, jos ei muualta niin Keltaisilta Sivuilta.

Rivitaloasumisessa on yhtiökokoukset ja talkoot ja ainainen syyllisyydentunne, jos niihin ei osallistu. On vastikemaksut ja päätöksiä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Voi päätyä maksamaan tuhansia euroja remontista, josta tehtiin päätös yhden äänen enemmistöllä. On oma pieni piha, mutta ei yksityisyyttä. On nalkuttavia naapureita ja riitoja. Ja vaikka olisikin mukava yhteisö, kyllä minä talkoiden aikana mieluiten vetäisin verhot ikkunoiden eteen ja teeskentelisin poissaolevaa.

Yllätyksenä on tullut se, ettei omakotitaloasuminen välttämättä ole (ainakaan paljon) kalliimpaa kuin rivitalossa asuminen. Omakotitalossa ei ole vastikemaksuja ja osaksi rahanmenoon voi vaikuttaa itse. Toisaalta omakotitaloon voi tulla yllättäviä remonttikuluja, mutta niitä voi tulla myös rivitaloihin, ja silloin maksetaan muidenkin huolet.

Vielä me asumme rivitaloyhtiössä, jossa pensasaita päätettiin viime syksynä leikata maan tasalle ja missä naapurit suunnittelevat koira-aitaa, johon ei ole annettu lupaa. Olo on paljas ja avuton. Pikkuruisen pihaläntin laatat ovat sammaleen peittämät, mutta oikeastaan minä odotan sitä, että pääsen pihalle hommiin. Se piha, se vain ei ole omani.

Ihmisiä ja asumistapoja on monenlaisia, se mikä sopii yhdelle, ei käy toiselle. Minä olen erakko, joka haluaa kyykkiä omassa perunamaassa ja soittaa stereoita täysillä niin että ikkunat helisevät.

Omakotitalossa sitä päättää itse ja sitä kävelee vapaana omalla pihallaan. Minä valitsen vapauden ja minä valitsen vastuun, vaikka se pelottaa. Ihmiset selviävät, kaiken aikaa.

Minä valitsen unelman, vaikka sitä joutuisi odottamaan. Unelmat, ne on tarkoitettu toteutettaviksi.

Kaikella on aikansa

Kuva

Kävelen Asemanpellon omakotitaloalueella, kävelen hitaasti. Hengitys huuruaa ja pysähtyy pakkasen jäädyttämänä. Katselen taloja, katselen unelmaa, joka odottaa. Oikealla puolellani on mintunvihreä puutalo, raikas kuin kevään tuulahdus, jota ei vielä näy, ei vielä lähelläkään. Raikasta minttua tekisi mieli nuolaista. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Niin, on maltettava, odotettava.

Minun unelmani häämöttää jossakin kesän takana, syksyssä, ja sen takana, ehkä vasta ensi vuodessa. Kuka tietää. On opittava malttamaan ja nauttimaan, nauttimaan siitä, mitä nyt on. En ehkä nyt asu unelmieni asunnossa, mutta voisin nauttia siitä mitä on. Ohitan minttutalon, ohitan sen hitaasti, mutta katson jo muualle, eteenpäin. Lumi narisee allani.

Siellä toisaalla lumi ei narissut. Se ajatus, se muisto tulee odottamatta mieleeni. On kulunut monta vuotta ja vieläkin minä odotan. Minä odotan rahoja. Rahoja, jotka tulisivat juuri nyt tarpeeseen, uuteen kotiin. Niin, minä olin nuori, minä olin sokaistunut ja niinpä minä pistin käsirahat keskeneräiseen taloon siellä, missä aurinko paistaa kuumemmin, missä Atlantti jatkuu loputtomiin. Siellä, missä on Costa da Morte, kuoleman rannikko.  Siellä haaksirikkoutuivat omat unelmani. Ja hyvä niin, tilalle sain uusia, enkä olisi nyt tässä, jos jotain ei olisi mennyt vikaan.

Joskus asioiden pitää mennä todella vikaan, ennen kuin tajuaa, että on aivan väärässä paikassa. Minä olin väärässä paikassa, tiesin sen jo silloin, kun kiirehdin silloisen miehen kanssa taloa ostamaan. Meillä oli viikko aikaa! Viikko! Rahaa oli kerätty kolme vuotta, ja nyt oli löydettävä talo viikossa. Minä lähdin siihen leikkiin mukaan, koska minä olin vietävissä. Kävimme katsomassa useita asuntoja. Keskellä peltoja, ei mitään, mies ihastui taloon ja minä parkaisin, että missä meri, missä ranta, täällä minä en voi hengittää. Ja mies luovutti, mutta ei kokonaan. Löysi talon, joka olisi täydellinen.

Vei minut katsomaan, kehui sitä koko pitkän kuuman automatkan. Minä huolestuin kun mentiin ylös ja ylös, syvemmälle, eikä merta näkynyt. Kyllä se meri näkyy, minulle vakuuteltiin. Talo seisoi mäen alapuolella, se seisoi siinä valkoisena laatikkona, modernina, vääränä. Minut vietiin valkoisten raamien sisälle. Ylimmästä kerroksesta näkyi meri, se kimalteli kaukaisuudessa, ja ympärillä oli mäkiä ja vihreää, vihreää loputtomiin. Aurinko teki laskua ja minä häikäistyin, ja niin minä myönnyin.

Rahat nostettiin pankista käteisenä, seteleitä leviteltiin pyöreälle pöydälle miehen äidin pitsiliinan päälle. Sileät rahat, likaiset. En kestänyt katsella sitä, möykky kasvoi sisälläni, mutta minä pysyin hiljaa. Vielä silloinkin pysyin hiljaa, kun kaikki oli jo liian myöhäistä, kun rahat ojennettiin miehelle, joka laskematta niitä sujautti ne pakettiautonsa häikäisysuojaan. Ikkunat auki viiletimme ylhäällä meren yläpuolella ja minä ajattelin, että kohta ne rahat lähtisivät lentoon.

Ystävällisen oloinen nuori myyjä käyttäytyi kuin kaveri, vei meitä pakettiautollaan paikkoihin, vei meitä katselemaan materiaaleja, saimme vaikuttaa talon lopputulokseen. Siinä vaiheessa minä innostuin ja unohdin kaikki epäilykseni. Pääsin ihastelemaan laattoja kylpyhuoneeseen, innostuin erilaisista WC-pöntöistä, kahvoista ja vetimistä. Minä hihkuin: otetaan tuo, tuo ja tuo. Osoittelin sormella ja piirtelin kotona suunnitelmia talon sisustuksesta. Kun innostun, todella innostun.

Niin minut oli innostettu, jätimme Galician hetkeksi taaksemme, palasimme silloiseen kotimaahamme Irlantiin ja käteen meille jäi vain paperi. Se lupasi, että saamme käsirahamme takaisin, jos kaupat tiettyyn päivään mennessä eivät toteudu, mistä tahansa syystä. Irlannissa oli vastassa sade, oli vastassa todellisuus. Minä mietin Galiciaa, aurinkoa, purppuraista taivasta ja tulevaisuutta. Näin talon valmiina, asetin sinne itseni ja muut. Aina oli muita, niin paljon. Ystäviä, perheenjäseniä, aina äänessä, puhumassa vierasta kieltä, josta olin yrittänyt tehdä omani. Mutta ne eivät olleet minun ystäviäni, se ei ollut minun kieleni. Minun ystäväni olivat kaukana. Minä en halunnut sitä tulevaisuutta, en enää halunnut. Kaupat eivät toteutuneet. Me peruutimme päivämäärään mennessä, peruutimme, koska minä tajusin eläväni aivan väärässä paikassa. Rahoja ei enää näkynyt, ne olivat todella lähteneet lentoon.

Nyt mukana on lakimies, ollut jo useamman vuoden. Kaikki hoidetaan siellä, Espanjassa, minä täällä, odottamassa. Myyjä on lupaillut moneen kertaan rahoja takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Pelkkiä sanoja. Mies on muissakin ongelmissa, velkoja riittää. Tällaiset asiat eivät ehkä koskaan ratkea, niin on sanottu. Loppua ei näy, tuleeko sitä tälle tarinalle ikinä. Haluaisin jo laittaa siihen merkin The End.

Galicia: Espanjan vihreä helmi, Irlannin sukulainen. Ihana paikka, sadunhohtoinen, mystinen. En minä ole katkera, en sille maalle, en Galicialle. Katkera olen miehelle, joka vei rahani. Katkera olen omalle tyhmyydelleni. Anteeksi olen kuitenkin oppinut antamaan, mutta luovuttamaan en ala. Minä vaadin omani takaisin!

Huonomminkin olisi voinut käydä, rahaahan se vain on. Erehdyn vilkaisemaan taakseni, mintunvihreää puutaloa. Niin, rahaahan siihen tarvittaisiin. Rahaa vain.

Monet painivat suurempien talo-ongelmien kanssa, on homeongelmaa, ja siinä palaakin enemmän rahaa. Siinä sivussa palaa kaikkea muutakin. Minä menetin rahaa, mutta se raha olisi vuosien varrella palanut muutenkin. Ei se asia vaikuta päivittäiseen elämääni, ja siitä olen kiitollinen. Minulla on katto pään päällä, ihan hyvä ja terve katto, minttua voisin maistaa sitten myöhemmin. Kaikki on nyt paremmin, minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla. Täällä minulla on ystäväni, perheeni ja kieleni. Löysin tieni tänne takaisin monen mutkan kautta, eivätkä ne mutkat haittaa, eivät ne kaduta. Niitä voi muistella, eivät ne enää satuta.

Kaikella on aikansa. Odotan kevättä ja nautin siitä, mitä on.