Friday, March 22, 2013

Kaikella on aikansa

Kuva

Kävelen Asemanpellon omakotitaloalueella, kävelen hitaasti. Hengitys huuruaa ja pysähtyy pakkasen jäädyttämänä. Katselen taloja, katselen unelmaa, joka odottaa. Oikealla puolellani on mintunvihreä puutalo, raikas kuin kevään tuulahdus, jota ei vielä näy, ei vielä lähelläkään. Raikasta minttua tekisi mieli nuolaista. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Niin, on maltettava, odotettava.

Minun unelmani häämöttää jossakin kesän takana, syksyssä, ja sen takana, ehkä vasta ensi vuodessa. Kuka tietää. On opittava malttamaan ja nauttimaan, nauttimaan siitä, mitä nyt on. En ehkä nyt asu unelmieni asunnossa, mutta voisin nauttia siitä mitä on. Ohitan minttutalon, ohitan sen hitaasti, mutta katson jo muualle, eteenpäin. Lumi narisee allani.

Siellä toisaalla lumi ei narissut. Se ajatus, se muisto tulee odottamatta mieleeni. On kulunut monta vuotta ja vieläkin minä odotan. Minä odotan rahoja. Rahoja, jotka tulisivat juuri nyt tarpeeseen, uuteen kotiin. Niin, minä olin nuori, minä olin sokaistunut ja niinpä minä pistin käsirahat keskeneräiseen taloon siellä, missä aurinko paistaa kuumemmin, missä Atlantti jatkuu loputtomiin. Siellä, missä on Costa da Morte, kuoleman rannikko.  Siellä haaksirikkoutuivat omat unelmani. Ja hyvä niin, tilalle sain uusia, enkä olisi nyt tässä, jos jotain ei olisi mennyt vikaan.

Joskus asioiden pitää mennä todella vikaan, ennen kuin tajuaa, että on aivan väärässä paikassa. Minä olin väärässä paikassa, tiesin sen jo silloin, kun kiirehdin silloisen miehen kanssa taloa ostamaan. Meillä oli viikko aikaa! Viikko! Rahaa oli kerätty kolme vuotta, ja nyt oli löydettävä talo viikossa. Minä lähdin siihen leikkiin mukaan, koska minä olin vietävissä. Kävimme katsomassa useita asuntoja. Keskellä peltoja, ei mitään, mies ihastui taloon ja minä parkaisin, että missä meri, missä ranta, täällä minä en voi hengittää. Ja mies luovutti, mutta ei kokonaan. Löysi talon, joka olisi täydellinen.

Vei minut katsomaan, kehui sitä koko pitkän kuuman automatkan. Minä huolestuin kun mentiin ylös ja ylös, syvemmälle, eikä merta näkynyt. Kyllä se meri näkyy, minulle vakuuteltiin. Talo seisoi mäen alapuolella, se seisoi siinä valkoisena laatikkona, modernina, vääränä. Minut vietiin valkoisten raamien sisälle. Ylimmästä kerroksesta näkyi meri, se kimalteli kaukaisuudessa, ja ympärillä oli mäkiä ja vihreää, vihreää loputtomiin. Aurinko teki laskua ja minä häikäistyin, ja niin minä myönnyin.

Rahat nostettiin pankista käteisenä, seteleitä leviteltiin pyöreälle pöydälle miehen äidin pitsiliinan päälle. Sileät rahat, likaiset. En kestänyt katsella sitä, möykky kasvoi sisälläni, mutta minä pysyin hiljaa. Vielä silloinkin pysyin hiljaa, kun kaikki oli jo liian myöhäistä, kun rahat ojennettiin miehelle, joka laskematta niitä sujautti ne pakettiautonsa häikäisysuojaan. Ikkunat auki viiletimme ylhäällä meren yläpuolella ja minä ajattelin, että kohta ne rahat lähtisivät lentoon.

Ystävällisen oloinen nuori myyjä käyttäytyi kuin kaveri, vei meitä pakettiautollaan paikkoihin, vei meitä katselemaan materiaaleja, saimme vaikuttaa talon lopputulokseen. Siinä vaiheessa minä innostuin ja unohdin kaikki epäilykseni. Pääsin ihastelemaan laattoja kylpyhuoneeseen, innostuin erilaisista WC-pöntöistä, kahvoista ja vetimistä. Minä hihkuin: otetaan tuo, tuo ja tuo. Osoittelin sormella ja piirtelin kotona suunnitelmia talon sisustuksesta. Kun innostun, todella innostun.

Niin minut oli innostettu, jätimme Galician hetkeksi taaksemme, palasimme silloiseen kotimaahamme Irlantiin ja käteen meille jäi vain paperi. Se lupasi, että saamme käsirahamme takaisin, jos kaupat tiettyyn päivään mennessä eivät toteudu, mistä tahansa syystä. Irlannissa oli vastassa sade, oli vastassa todellisuus. Minä mietin Galiciaa, aurinkoa, purppuraista taivasta ja tulevaisuutta. Näin talon valmiina, asetin sinne itseni ja muut. Aina oli muita, niin paljon. Ystäviä, perheenjäseniä, aina äänessä, puhumassa vierasta kieltä, josta olin yrittänyt tehdä omani. Mutta ne eivät olleet minun ystäviäni, se ei ollut minun kieleni. Minun ystäväni olivat kaukana. Minä en halunnut sitä tulevaisuutta, en enää halunnut. Kaupat eivät toteutuneet. Me peruutimme päivämäärään mennessä, peruutimme, koska minä tajusin eläväni aivan väärässä paikassa. Rahoja ei enää näkynyt, ne olivat todella lähteneet lentoon.

Nyt mukana on lakimies, ollut jo useamman vuoden. Kaikki hoidetaan siellä, Espanjassa, minä täällä, odottamassa. Myyjä on lupaillut moneen kertaan rahoja takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Pelkkiä sanoja. Mies on muissakin ongelmissa, velkoja riittää. Tällaiset asiat eivät ehkä koskaan ratkea, niin on sanottu. Loppua ei näy, tuleeko sitä tälle tarinalle ikinä. Haluaisin jo laittaa siihen merkin The End.

Galicia: Espanjan vihreä helmi, Irlannin sukulainen. Ihana paikka, sadunhohtoinen, mystinen. En minä ole katkera, en sille maalle, en Galicialle. Katkera olen miehelle, joka vei rahani. Katkera olen omalle tyhmyydelleni. Anteeksi olen kuitenkin oppinut antamaan, mutta luovuttamaan en ala. Minä vaadin omani takaisin!

Huonomminkin olisi voinut käydä, rahaahan se vain on. Erehdyn vilkaisemaan taakseni, mintunvihreää puutaloa. Niin, rahaahan siihen tarvittaisiin. Rahaa vain.

Monet painivat suurempien talo-ongelmien kanssa, on homeongelmaa, ja siinä palaakin enemmän rahaa. Siinä sivussa palaa kaikkea muutakin. Minä menetin rahaa, mutta se raha olisi vuosien varrella palanut muutenkin. Ei se asia vaikuta päivittäiseen elämääni, ja siitä olen kiitollinen. Minulla on katto pään päällä, ihan hyvä ja terve katto, minttua voisin maistaa sitten myöhemmin. Kaikki on nyt paremmin, minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla. Täällä minulla on ystäväni, perheeni ja kieleni. Löysin tieni tänne takaisin monen mutkan kautta, eivätkä ne mutkat haittaa, eivät ne kaduta. Niitä voi muistella, eivät ne enää satuta.

Kaikella on aikansa. Odotan kevättä ja nautin siitä, mitä on.

4 comments:

  1. Hienosti kirjoitettu tarina siitä sisällä kasvavasta "möykystä". Tuntuu, että siitä on jo ikuisuus. Mutta onneksi kaikki ihana on vasta edessä, tällä kertaa ihan oikeasti :)
    -Miss Ti

    ReplyDelete
  2. Kiitos :) Siitä todella on ikuisuus ja aivan totta, että kaikki ihana on vasta edessä!

    ReplyDelete
  3. voi miten kaunis kirjoitus, ihan tuli tippa linssiin! :`) <3

    ReplyDelete
  4. Voi kiitos Mia, vaikka tarkoitus ei ollutkaan itkettää ;) <3

    ReplyDelete

Translate

Follow by Email