Sunday, October 21, 2012

Miss Mo


Aluksi oli Järvenpää, oli tyttö, joka vannoi jo varhain, että siitä paikasta oli päästävä pois. Hän sinnitteli paikassa vielä lukion jälkeen käymällä matkailualan koulua. Ulkomaille kaipuu kasvoi liian suureksi ja kun koulu tarjosi tilaisuuden lähteä parin kuukauden työharjoittelujaksolle, tyttö tarttui siihen. Ujo tyttö valitsi Espanjan, hän halusi päästä kokeilemaan kielitaitojaan. Hän valitsi paikan, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa. Galicia. Vihreä paratiisi Portugalin yläpuolella. Ei ulkomaalaisia turisteja. Ei brittiläisiä tai ruotsalaisia pubeja rannalla. Mutta rantoja, niitä oli ja ne olivat valkohiekkaisia. Kuten arvata saattaa, kuvaan astui mies ja niin taakse jäi koulu ja Suomi. Pelkkiä hiekkarantoja ei Galicia ollut. Se oli kova henkinen koulu. 

Galiciaa koittelee Atlantti, jota pitkin pääsee suoraa linjaa Irlantiin. Sinne tyttö muutaman kuukauden päästä päätyikin mies vielä mukanaan. Tosin reitti ei ollut suora, kuten kartassa, vaan lentokoneen piti ensin kaartaa Espanjan halki Barcelonaan ja sieltä Dubliniin.

Dublinissa tytöllä vierähti neljä vuotta. Siellä hän tapasi Miss My:n. Tyttö istui tapansa mukaan työpöytänsä ääressä nappikuulokkeet korvilla, kun Miss My tuli puhuttelemaan. Hän sanoi ”moi”. Tyttö katsoi ihmeissään ulkomaalaista tyttöä, joka puhui hänelle suomea. Siitä heidän ystävyytensä alkoi. 

Ne lauantaipäivät olivat parhaita, kun ystävykset heräsivät aikaisin joogaamaan pieneen kylmään mökkiin, jonka jälkeen he palkitsivat itsensä ahtamalla vatsansa täyteen nachoja T.G.I. Friday’sissa. Rituaaliin kuului myös käydä Laura Ashley-myymälässä ihastemassa huonekaluja, hypistelemässä kankaita ja unelmoimassa tulevasta kodista. 

Vuodet vierähtivät ja niin he molemmat päätyivät Suomeen. Niin oli tarkoitettu. Tyttö ehti asua vielä Kalliossa, sitten Töölössä, kunnes tiet veivät Lohjalle. Miksi Lohjalle? Miksi muuten, kuin miehen perässä. Taas. Maailmaa oli juostu jo miehen perässä ja tyttö oli vannonut, ettei enää ikinä. Mutta sellaista elämä on. Voimista suurinta vastaan ei voi taistella. 

Tuntuu, kuin kertoisi jonkun toisen tarinaa. Mutta tuo tyttö olen minä.
Kotini on Lohjalla. Näin on ollut jo reilu vuoden. Nyt ehkä rauhoitun ja pysähdyn. Kahdenkympin kaikokaipuu muuttui vuosien varrella kotimaan kaipuuksi. Täällä on hyvä olla, lähellä perhettä, ystäviä ja kuusimetsiä. Kolmenkympin raja lähestyy ja unelmat ovat nyt erilaisia kuin vuosia sitten. Ehkä ensi kesänä meillä on täällä oma yhteinen talo. Omakotitalo ja omenapuu.

Nyt asumme vielä rivitalokaksiossa eikä se ole omani. Lipaston laatikossa pölyttyy kirjanen, johon olen vuosien varrella keräillyt ideoita, kuvia ja kankaita tulevaa omaa asuntoa varten. Liian pieni kirjahylly pursuaa sisustuskirjoista, joita on levittäytynyt lattialle asti. Vuosien varrella kerätty astiasarja ja Laura Ashley lasit piilottelevat kaappien perällä.

Haluaisin jo muuttaa, mutta ensin on säästettävää. Tylsää. Jos en aikoinani olisi laittanut monen tonnin käsirahaa keskeneräiseen taloon Espanjassa, ehkä minulla nyt olisi jo rahat. Toisaalta luultavammin ne rahat olisi vuosien varrella tuhlattu. Tai ehkä en edes olisi tässä. Joskus tarvitaan jotain isoa tapahtuvan, jotta tajuaa, että on aivan väärässä paikassa, väärässä tilanteessa ja vieläpä väärän henkilön kanssa. Nyt tuntuu siltä, että olen paikkani löytänyt.

Vielä minä niitä rahoja odottelen. Mutta Espanja on monimutkainen maa ja koska en ehkä koskaan saa niitä takaisin, on jälleen säästettävä. Jos pystyin siihen vuosia sitten Irlannissa, pystyn siihen nyt.

Olisi ehkä pitänyt jättää ostamatta herkut ja nämä ihanat kynttilät… mutta nyt on viikonloppu ja mitä olisi elämä ilman ajoittaista herkuttelua. Bongasin nämä kynttilät shoppailureissulla, pakkohan ne oli ostaa. Ja tähän kiteytyy myös blogimme ajatus: the sweet things in life. 


                    
Aamu alkoi joululta tuoksuvalla teellä ja Glorian Kodilla.Tästä se bloggailu lähtee!

Tervetuloa mukaan nauttimaan!

No comments:

Post a Comment

Translate

Follow by Email