Aluksi oli Järvenpää, oli tyttö, joka vannoi jo varhain,
että siitä paikasta oli päästävä pois. Hän sinnitteli paikassa vielä lukion
jälkeen käymällä matkailualan koulua. Ulkomaille kaipuu kasvoi liian suureksi
ja kun koulu tarjosi tilaisuuden lähteä parin kuukauden työharjoittelujaksolle,
tyttö tarttui siihen. Ujo tyttö valitsi Espanjan, hän halusi päästä kokeilemaan
kielitaitojaan. Hän valitsi paikan, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa. Galicia.
Vihreä paratiisi Portugalin yläpuolella. Ei ulkomaalaisia turisteja. Ei
brittiläisiä tai ruotsalaisia pubeja rannalla. Mutta rantoja, niitä oli ja ne
olivat valkohiekkaisia. Kuten arvata saattaa, kuvaan astui mies ja niin taakse
jäi koulu ja Suomi. Pelkkiä hiekkarantoja ei Galicia ollut. Se oli kova
henkinen koulu.
Galiciaa koittelee Atlantti, jota pitkin pääsee suoraa
linjaa Irlantiin. Sinne tyttö muutaman kuukauden päästä päätyikin mies vielä
mukanaan. Tosin reitti ei ollut suora, kuten kartassa, vaan lentokoneen piti
ensin kaartaa Espanjan halki Barcelonaan ja sieltä Dubliniin.
Dublinissa tytöllä vierähti neljä vuotta. Siellä hän tapasi
Miss My:n. Tyttö istui tapansa mukaan työpöytänsä ääressä nappikuulokkeet
korvilla, kun Miss My tuli puhuttelemaan. Hän sanoi ”moi”. Tyttö katsoi
ihmeissään ulkomaalaista tyttöä, joka puhui hänelle suomea. Siitä heidän
ystävyytensä alkoi.
Ne lauantaipäivät olivat parhaita, kun ystävykset heräsivät
aikaisin joogaamaan pieneen kylmään mökkiin, jonka jälkeen he palkitsivat
itsensä ahtamalla vatsansa täyteen nachoja T.G.I. Friday’sissa. Rituaaliin
kuului myös käydä Laura Ashley-myymälässä ihastemassa huonekaluja,
hypistelemässä kankaita ja unelmoimassa tulevasta kodista.
Vuodet vierähtivät ja niin he molemmat päätyivät Suomeen.
Niin oli tarkoitettu. Tyttö ehti asua vielä Kalliossa, sitten Töölössä, kunnes
tiet veivät Lohjalle. Miksi Lohjalle? Miksi muuten, kuin miehen perässä. Taas.
Maailmaa oli juostu jo miehen perässä ja tyttö oli vannonut, ettei enää ikinä.
Mutta sellaista elämä on. Voimista suurinta vastaan ei voi taistella.
Tuntuu, kuin kertoisi jonkun toisen tarinaa. Mutta tuo tyttö
olen minä.
Kotini on Lohjalla. Näin on ollut jo reilu vuoden. Nyt ehkä
rauhoitun ja pysähdyn. Kahdenkympin kaikokaipuu muuttui vuosien varrella
kotimaan kaipuuksi. Täällä on hyvä olla, lähellä perhettä, ystäviä ja
kuusimetsiä. Kolmenkympin raja lähestyy ja unelmat ovat nyt erilaisia kuin
vuosia sitten. Ehkä ensi kesänä meillä on täällä oma yhteinen talo. Omakotitalo
ja omenapuu.
Nyt asumme vielä rivitalokaksiossa eikä se ole omani.
Lipaston laatikossa pölyttyy kirjanen, johon olen vuosien varrella keräillyt
ideoita, kuvia ja kankaita tulevaa omaa asuntoa varten. Liian pieni kirjahylly
pursuaa sisustuskirjoista, joita on levittäytynyt lattialle asti. Vuosien
varrella kerätty astiasarja ja Laura Ashley lasit piilottelevat kaappien
perällä.
Haluaisin jo muuttaa, mutta ensin on säästettävää. Tylsää.
Jos en aikoinani olisi laittanut monen tonnin käsirahaa keskeneräiseen taloon
Espanjassa, ehkä minulla nyt olisi jo rahat. Toisaalta luultavammin ne rahat
olisi vuosien varrella tuhlattu. Tai ehkä en edes olisi tässä. Joskus tarvitaan
jotain isoa tapahtuvan, jotta tajuaa, että on aivan väärässä paikassa, väärässä
tilanteessa ja vieläpä väärän henkilön kanssa. Nyt tuntuu siltä, että olen
paikkani löytänyt.
Vielä minä niitä rahoja odottelen. Mutta Espanja on
monimutkainen maa ja koska en ehkä koskaan saa niitä takaisin, on jälleen
säästettävä. Jos pystyin siihen vuosia sitten Irlannissa, pystyn siihen nyt.
Olisi ehkä pitänyt jättää ostamatta herkut ja nämä ihanat
kynttilät… mutta nyt on viikonloppu ja mitä olisi elämä ilman ajoittaista
herkuttelua. Bongasin nämä kynttilät shoppailureissulla, pakkohan ne oli ostaa.
Ja tähän kiteytyy myös blogimme ajatus: the sweet things in life.
Aamu alkoi joululta tuoksuvalla teellä ja Glorian Kodilla.Tästä se bloggailu lähtee!
Tervetuloa
mukaan nauttimaan!
Posts
